2. Jokaista yhdistävät samat tunteet

Jokaisessa meissä on kyky kokea samat tunnekokemukset, vaikka elämämme ulkoiset tapahtuvat ja niistä syntyvät ajatuksemme ovatkin yksilöllisiä. Tämä tarkoittaa, että jokainen meistä kokee iloa, koemme sitä vain eri asioista. Jokaisella on jokin kokemus epätoivosta, kuolemanpelosta ja ekstaattisesta ylpeyden ja onnistumisen tunteesta. Mistäkö voimme tietää? Myötätunnosta. Koska nähdessämme toisen ilmeet ja eleet, voimme monesti täysin tunnistaa ja muistaa, mitä hän käy läpi.

Aina me emme muista. Silloin kysymys on siitä, kuinka aktiivisina nämä kokemukset meissä milläkin hetkellä ovat, kuinka kauan niistä on aikaa, ja kuinka erilaiset tilanteet niitä ovat meissä herättäneet. Joskus hämäännymme siitä, että emme ole olleet samanlaisessa tilanteessa kuin toinen. Emme olekaan, se on totta. Siksi emme voi esimerkiksi täysin tietää, kuinka toisen tulisi toimia tietyssä tilanteessa. Emme voi kertoa toiselle päiväkodin työntekijälle, kuinka hänen ryhmänsä lapsen ADHD-oireet parhaiten huomioidaan, emmekä sitä, kuinka naapurin lapsen raivokohtaukset saataisiin loppumaan. Sen sijaan voimme huomata toisessa toivottomuuden, pettymyksen, väsymyksen tai riemun pilkahduksen. Ja nämä ovat niitä kokemuksia, joihin me kykenemme samaistumaan, joista myötätuntomme voi löytyä. Ja tästä taidosta pohjimmiltaan tulisi olla kyse, kun puhutaan lasten kaveritaidoista ja tunnetaidoista ja sosiaalisesta kehityksestä.

Sepä se onkin hassua - usein luulemme, ettemme voi tietää miltä toisesta tuntuu. Luulemme kuitenkin, että voimme neuvoa toista joka on ulkoisesti vähän samantyyppisessä tilanteessa, kuin olemme itse joskus olleet. Ajattelen asian olevan juuri päinvastoin - tunnekokemukset ovat ihmisyyttä yhdistäviä, universaaleja tiloja. Tilanteet ja niiden kokeminen puolestaan jokaiselle ihmiselle yksilöllisiä.

Asian voi myös pukea niin, että jonkinlainen kokija meissä on yhteinen. Kokemuksen nimeäjä on tosin eri, samoin kuin se ajallinen hetki ja ulkoinen tilanne, jossa näissä tunnekokemuksissa liikumme. Tämä luo illuusion voimakkaasta erilaisuudesta. Siitä, kuinka jokainen elämä olisi lopulta äärimmäisen erilainen kuin toisten, ja kuinka meillä ei voisi olla mitään kosketuspintaa siihen, mitä toinen sisimmässään kokee. Lause "emme koskaan voi täysin tietää, miltä toisesta tuntuu" on varmaan tarkoitettu voimauttavaksi ja ehkä herätteleväksi. Siitä voi olla hyötyä hetkessä, jona aikoo auttamisenhaluisena asettua toisen yläpuolelle tai neuvomaan omista kokemuksistaan käsin (pyytämättä). Se syntyy kuitenkin siitä illuusiosta, että olisimme yhtä kuin ne ulkoiset kokemukset ja niistä tekemämme johtopäätökset, jotka todella ovatkin uniikkeja. Tunne on nimittäin eri asia kuin tilanne tai kokemus. Tunteet eli emootiot sekä niiden takana olevat tarpeet puolestaan ovat koettavissa jossakin hetkessä jokaiselle.

Alamme hyvin pian syntymän jälkeen tehokkaasti käymään koko tunneskaalaa läpi, aivan kuin treenaten eri tunnetilojen tunnistamista ja kokemista. Lapsen ollessa äärimmäisen herkkä ja ympäristöstään suuresti vaikuttuva olento, on tunteiden ja tarpeiden intensiteetti usein aikuiseen verrattuna valtava, joskin onneksi myös ohimenevä. Tämän prosessin sivusta seuraamista voi helpottaa, kun ymmärtää, että lapsi käy vain läpi luonnollista ihmisyyden kokemusta koko täydessä laajuudessaan. Se on tarkoituksenmukaista (kun perushoito ja -turva ovat kunnossa).

Lapsen (ja aikuisen) tunnetaidoissa on lopulta kyse avoimesta ja vapaasta tuntemisesta, tukahduttamisen ja mielen harhauttamisen sijaan. Tunnetaidot eivät ole oikeanlaisen käyttäytymisen ulkoista opettelua, sille oikea nimi on sosiaalistaminen. Tunnekasvatus ovat tunteiden kanssa olemista, niiden kestämistä ja sallimista sellaisenaan ja ketään vahingoittamatta. Tunteiden runsas kokeminen edesauttaa sitä, että voimme myöhemmin saada yhteyden toiseen ihmiseen, ja siihen mitä hän kokee, kun meillä itsellämme on vahva ja tuore kehokokemus eri tunteista. Vaikeatkin tunteet ovat siis myös myötätunnon ja yhteyden ruokaa.

Valoisaa päivää,

Sara / Perille